Varustuksista
Ukkostanssissa on lukuisia erikoisaseita ja -varusteita, joita esitellään tässä artikkelissa.
Suuremmat valtakunnat, erityisesti Karmiini-imperiumi ja Jooninvallat omasivat riittävät resurssit ja institutionalisoitua osaamista rakentaakseen hienostuneita ja monimutkaisia sotatarvikkeita niin suurissa määrissä, että niillä saattoi varustaa armeijan.
Joonilainen vastajousi
Vastajousi oli varsijousi, jonka lavat oli asennettu osoittamaan eteenpäin eikä taaksepäin. Hieman monimutkaisempi rakenne toi mukanaan useita etuja. Moninkertainen vetopituus mahdollisti liikkuvien osien massan pienentämisen, jolloin nuoleen välittyi enemmän energiaa. Monissa malleissa vetopituus vastasi lähes aseen koko pituutta.
Mekaaninen välitys helpotti myös virittämistä: sama työ voitiin tehdä pienemmällä voimalla pidemmän vetomatkan ansiosta. Lisäksi aseet olivat paremmin tasapainossa.
The Quadbow
(Four-shot bow)
Nelijousi oli perilleenien valtakunnan kehittämä, yhden sotilaan käyttöön tarkoitettu neljän laukauksen vastajousi. Ensimmäisinä sitä käyttivät meusaarit. Monimutkaisuudestaan ja korkeasta hinnastaan huolimatta se tarjosi etujoukoille ylivoimaista tulivoimaa.
Ase sai nimensä neljästä X muotoon asennetusta lapaparistaan. Lavat osoittivat eteenpäin eivätkä taaksepäin, ja jänteiden silmukat oli kiinnitetty pienten väkipyörien avulla. Näin vetopituus saatiin moninkertaiseksi tavalliseen varsijouseen verrattuna, minkä ansiosta jousi antoi vasamalle huomattavasti enemmän energiaa.
Nelijousi oli yksi harvoista aseista, joilla pystyi läpäisemään levypanssarin. Tavallinen lyhytjousi oli halpa, ja sillä pystyi ylläpitämään nopeampaa tulitahtia pitkään jatkuvassa taistelussa. Levypanssaroituja vastustajia tällaiset jousimiesjoukot eivät kuitenkaan juuri kyenneet pysäyttämään. Nelijousen litteillä, nelikulmaisilla kärjillä varustetut vasamat puolestaan saattoivat puhkaista paremmatkin panssarilevyt.
Palpuriaanien valtakunta varusti iskujoukkonsa, meusaarit, näillä aseilla. Nelijousin varustetut meusaarit tunnettiin ja heitä pelättiin kaikkialla. Kuuden ritarin osasto saattoi ampua kaksikymmentäneljä vasamaa muutamassa sekunnissa, ja tällainen lyhyt, raju vasamaryöppy oli joukkojen tärkein hyökkäystapa.
Vallankumoussodan jälkeen joonilaiset seurasivat tarkoin palpuriaanien asetekniikan kehitystä. Pax Yanakhon -kaudella etenkin Andalarrath-yhtymän omistamat aseseppäkillat hioivat massatuotantomenetelmiä huippuunsa. Alkuperäinen 20 kultaselerin kappalehinta – nykyrahassa noin 14 000 Yhdysvaltain dollaria – saatiin painettua seitsemään kultaseleriin. Joitakin heikompilaatuisia, kiltojen ulkopuolella valmistettuja jäljitelmiä kaupattiin jopa kolmella.
Nelijousesta tuli yksityisten vartija- ja ritariyhtiöiden, varakkaiden palkkasoturien ja jopa yksityishenkilöiden suosikkiase. Jooninvallat varustivat sillä etujoukkonsa. Se saavutti ikonisen aseman, ja sen tunnisti heti muiden aseiden joukosta.
Ase viritettiin viputunkilla, joka käytti koko aseen läpi kulkevaa räikkätankoa nykyaikaisen maataloustunkin tapaan. Näin kaikki neljä jännettä saatiin viritettyä kerralla. Muuten tehtävä olisi vaatinut suuren välityssuhteen vinssin ja voimakkaan ampujan.
Neljä liipasinta oli sijoitettu pareittain kahteen kahvaan, jotka olivat 90 asteen kulmassa toisiinsa nähden. Toinen kahvoista osoitti oikealle. Nokkatappien liikuttama pyöreä pidätin ohjasi neljää laukaisupidätintä, joten jänteet saattoi laukaista vain määrätyssä järjestyksessä.
Virittämisen jälkeen vasamat työnnettiin paikoilleen aseen kyljissä olevista aukoista. Lehtijousipidätin piti vasamat paikoillaan, joten asetta saattoi kantaa viritettynä ja ladattuna.
Etukahva oli välttämätön, jotta jousen lavat pääsivät taipumaan osumatta käyttäjän käteen.
Tekniset tiedot
Useimmat aseen osat valettiin pronssista katoavan vahan menetelmällä, minkä jälkeen taitavat käsityöläiset viimeistelivät ne tarkkoihin mittoihinsa. Parhaiden mallien lavat valmistettiin taittotaotusta brimmborisesta teräksestä. Laukaisukoneiston osiin ja niitteihin käytettiin halvempaa pintakarkaistua terästä.
Tukit ja kahvat tehtiin jagoliinipuusta. Perilleenit käyttivät jänteisiin helitheanköynnöstä, mutta valloitettuaan Joonian he alkoivat suosia lujempaa tuulisilkkiä. Joonilaiset käyttivät aina tuulisilkkiä. Myös anduraania kokeiltiin, mutta se osoittautui liian venyväksi.
Nelijousi oli 540 millimetriä pitkä ja painoi ladattuna 4,3 kiloa. Vuosien varrella siitä valmistettiin useita malleja. Merkittävimpiä olivat läpäisykyvyltään tehokkaammaksi suunniteltu 840 millimetrin malli sekä kahden miehen käytettävä raskas nelijousi, joka oli lähes 1,2 metriä pitkä ja painoi yli 20 kiloa. Jälkimmäinen oli suunniteltu ampumaan nuolinippuja.
Raskaissa nelivastajousissa käytettiin samankaltaista tekniikkaa.
Vastaballista: kaksoisballista ja neliballista
Vastaballistat olivat raskaampia tukiaseversioita vastajousesta. Yksinkertaisimmillaan ase oli tavallinen yhden laukauksen vastajousi. Kehityksen huippua edusti raskas neliballista, käytännössä valtava nelijousi. Liikkuvuuden vuoksi näitä aseita asennettiin usein sotavaunuihin, kuljetusvaunuihin, laivoihin tai jalkaväkimiesten vetämille yksinkertaisille kärryille.
Neliballistoilla ammuttiin sekä raskaita, rakenteiden ja panssarien läpäisyyn tarkoitettuja vasamoita että erilaisia erikoisammuksia. Tavallisimpia olivat sytytysammukset: ammuksen kärkeen asetettiin öljyllä täytetty saviastia, jonka sisältö sytytettiin ennen laukaisua. Näillä ammuttiin rakennuksia, laivoja, kasvillisuutta ja vihollisjoukkoja.
Jalkaväen hyökkäyksiä torjuttiin nuoli- ja vasamanipuilla. Yhdessä nipussa saattoi olla jopa kaksitoista nuolta tai vasamaa, mikä teki tällaisista ammuksista erittäin tehokkaita rynnäköivää jalkaväkeä vastaan.
Thunderblades
Thunderblade was a term describing a sword in the hands of a Secret-Keeper acting as a lightning conduit. There were two means to ignite one: either during a thunderstorm, or attaching a particular powerstone to the blade acting as an energy well. Using lightning weapons required immense concentration from the Secret-Keeper and would result in quick fainting if not careful.
Types of weapons
Any sword could be used as a thunderblade during a thunderstorm. A powerstone could also be attached to any bladed weapon. Both would work with odd metallic item (e.g. chandelier), though the effectiveness would be severely diminished.
Smaller bladed weapons, usually daggers or stilettos were called sparkblades.
Common swords were generally disposable in the purpose as the blade’s temper would be ruined and most often the edges dulled and the blade simply warped or even outright melted. Ordinary swords could take fiery red to orange heat before noodling.
Purpose-built thunderblades with powerstones embedded to the crossguards were made from a special meteoritic alloy called duran, which was air-hardening and could take golden-white heat before noodling.
Function
With these, any bladed weapon could create an immensely strong ionized field that could be controlled with the Secret. Focusing this energy would result the light-arcs to ignite with a loud SNAP between the crossguard and the tip of the blade, very quickly coiling around the blade, forming a blindingly bright lance of thunderfire hotter than the sun. The use of these weapons could be seen and heard from miles away. The typical sound report would resemble a CRACK-BOOM, with hard, punching slapping sound followed by deep rolling thunder. Smaller sparkblade bolts would resemble a CRACK-BANG.
The extremely high energy and frequency made the superheated plasma flow along the blade’s surface, but the immense heat would still heat the blade glowing-hot within seconds, resulting into drooping and melting altogether. Thunderblades were not a persistent weapons, but rather a flash-and-loose – type of device.
Combat variety
The most common form of combat with the blades was not melee combat, but using them as slings to unleash thunderfire in a concentrated form. The user could sling the plasma arc at a high rate, and it would collapse into what can be described as a fist of thunderfire reaching speeds up to a thousand feet per second with ranges up to several hundred feet.
Typical thunderblade bolts could punch a fist-sized hole through twenty inches of wood and split apart entire trunks. Full-sized bolts would leave little when hitting a body. Sparkblade bolts were powerful enough to sever limbs.
Thunderwhips were another form of combat, when the lightning arc could be gapped to the target continuously for a brief period of time.
Lightning energy could be used into defensive formats as well, including stopping, deflecting and returning missiles and simply blasting off foes.
The least used method was cutting with the blade, but an ignited thunderblade could without trouble sear through armor and foes.
Saginair Rangers operated thunderblades as their main weaponry primarily in their ranged format.
Paper armor was one of the more unusual military inventions of the era. Armor made from layered natural fibers had appeared in several regions, but during the Revolutionary War, the Yonians turned it into a mass-produced standard issue born from a shortage of conventional armor materials.
They developed the armor from wood paper (Sil. limpur), which could be manufactured locally from the abundant forests of the Highlands. The method originated in the Ikharonian Republics and was introduced to Yonian production by selected relegate slaves who taught the process to local workers. This led to the formation of dedicated papercrafters’ guilds.
Early paper armor required extensive refinement before it became durable, flexible, and practical for soldiers in the field. The final form consisted of stacked, scale-like paper blocks bound together with yarn into an interlocking scale pattern. The blocks were treated with tar to improve toughness, water resistance, and durability.
The armor was light, comparatively cheap, and well-suited to mass manufacture. On impact, the layered paper compressed, bunched, and absorbed force rather than simply splitting open. This gave it unexpected stopping power against cuts and piercing weapons, although it remained less effective against heavy blunt trauma. The thickest torso scales, measuring up to an inch, could stop an quadbow bolt under favorable conditions.
Paper armor also performed better than steel plate against sparkblade bolts. The layered fiber was a great insulator, unlike metal, which readily conducted and melted through.
Its low weight made it valuable for marines and river troops. Unlike steel armor, it did not immediately drag a soldier underwater if they fell from a ship or bridge. It was also warmer in cold seasons while remaining more breathable than many forms of metal armor in hot weather.
Paper armor was also strategically significant because it freed large quantities of metal for weapons, tools, fittings, engines, and other military equipment.
Paper armor became standard issue for Yonian legionaries during the late Revolutionary War. In later periods, the technology improved through tighter pressing, thinner layering, and more consistent treatment. Higher-end composite armors were manufactured from layered windsilk or spider silk, with hard steel inserts added at critical points to improve protection.
Paper Armor
Dragonpowder
Dragonpowder (Sprk. Sparkhoul; Sil. Rasakhul-thurkh) is a high explosive originating in Hellornia. It is made from a mixture of volcanic salts through a process known only to the Elite Argom guild.
The recipe is Hellornia’s most closely guarded technical secret. Over the ages, small samples were obtained by Meuriorian knight-detectives and by the Yonian States' rangers, but none is known to have reproduced the compound or determined its composition beyond being "a mixture of volatile volcanic salts and sulfur".
Dragonpowder is used primarily in grenades carried by Elite Argom agents, dragon riders, and leatherean riders.
Dragonscale Armor
Dragonscales are rare outside Hellornia and the Grand Mountains, the only regions where dragons are known to live and shed them. Because supply is limited and collection is dangerous, loose scales have long served as a high-value trade good in dragon-inhabited cultures.
Individual scales vary greatly in size, from pieces no larger than fish scales to plates as broad as a dinner dish. Most are lightweight and partly translucent. Under direct light, they often produce iridescent hues according to their natural coloration. When struck, they ring with a tone between glass and metal.
Dragonscale is tough, heat-resistant, and highly resistant to thunderfire. These properties make it suitable for armor, especially where protection against fire, extreme heat, or thunderfire is required. However, full dragonscale armor is exceptionally rare due to the difficulty of acquiring enough matching scales.
Its use remained largely confined to Hellornian and Vaskitic cultures. Outside those regions, dragonscale was more often known as a legendary material, a collector’s object at best.
Qatamazur Wasp Needles
Qatamazur wasp needles were taken from Colossar wasps. The finger-long, thin needles contained a toxin that caused quick muscle relaxation of the victim, but leaving them completely conscious and able to feel everything. It was used as a less-lethal weapon, and for robbing high value targets.
